Tämän unen taustana olisi hyvä tietää, että olen harrastanut taitoluistelua (yksinluistelua). Lopetin sen viime keväänä. Yhteensä tuli luisteltua 11 vuotta, eli käytännössä lähes koko elämä. En ollut koskaan mikään merkittävän hyvä luistelija.
*

Jäähalli

Vanha luisteluryhmäni verryttelee jäällä tutussa kotihallissa. Istun katsomossa. Kaipaan takaisin sinne. Jäälle. En ole luistellut puoleen vuoteen. Ikävöin sitä. Katson vanhoja ystäviäni jotka hyppivät ja pomppivat, kaatuvat ja yrittävät uudestaan. Valmentajia ei näy missään, mutta tiedän heidän olevan siellä. Istun viellä hetke ja katselen, kunnes lähden alas kahvioon. Kahviosta ei nää jäälle.

Kahviossa on kamala sählinki päällä. Joku näytös on alkamaasa. Koko paikka kuhisee erilailla luistleuun liittyviä ihmisiä. Pari pienempää luistelijaa kikattaa näytösmeikit naamassa vessasta ulos. Lähden takaisin katsomoon.

Katsomo on melkein tyhjä. Vain kaksi vanhaa entistä luistelijaa istuu näytöspuvuissaan katsomossa. He istuvat erillään. Toinen B- ja toinen C-katsomossa. Molemmat nojaavat polviinsa ajatuksiinsa uppoutuneina ja katsovat tyhjää jäätä. A-katsomon ylimmällä rivillä, siellä missä aluksi istuin, on peitto ja tyyny. Minun peitto ja tyyny. Palelen vähän. Kävelen rappuset ylös peiton luo ja kääriydyn siihen. Suljen silmäni hetkeksi.

Musiikki alkaa. Avaan silmät. Jää on täynnä ihmisiä ja kailla on päällä omat kilpailupukunsa. Erotan joukosta vanahan K1-ryhmäni. Katsomon väkikin on vaihtunut: hurraavat ja kannustavat väenpaljoudet täyttävät viimeisenkin penkin. Nousen ylös ja joku tarraa käteeni. Minut viedään pukukoppiin.

Joku tyrkkää minut itsumaan penkille ja alan automaattisesti sitoa luistemen nauhoja. Olen jotenkin saanut päälleni elämäni ensimmäisen kilpailupukini: keltaisen, jossa on sinisiä paljetteja. Se on täysin sopiva, vaikka olenkin seitsemän vuotta sitten viimeksi pitänyt sitä. Se joku, joka pysyy kasvottomana, käskee minua näyttämään niille mihin olen kykenevä. Ja tiedän, että hän puhuu valmentajista, jotka eivät koskaan uskoneet minuun. Nyökkään ja katson kuvaani pukuhuoneen peilistä. Siitä, joka me yhdessä hankittiin sinne vuosi sitten. Näytän hyvältä.

Seison jo kaukalon laidalla. Tämä kasvoton Joku kannustaa minua. Kertoo, ettei "niiden" olisi koskaan pitänyt aliarvioida mun taitoja. Astun jäälle. Se tuntuu samalta kuin aina ennenkin. Jotenkin olo on vaan varmempi: tiedän, että osaan. Katson katsomoa, joka ei huomaa saapumistani: onhan jäällä edelleen kaikki vanhat ryhmäläiseni esittelemässä taitojaan. Otan pari sirklausta. Vauhtini yltyy juuri sopivan kovaksi. Ihmiset katselevat ja tiedän heidän halveksuvan. Tiedän heidän ajattelevan, että en saisi olla siellä, että pilaan koko jutun. Valmentajieni etenkin. Katson heihin päin ja he kuiskivat. Katsovat minua ja kuiskivat. Tiedän, että he ajattelevat samaa kuin yleisökin: mitä toi täällä tekee? Eihän siitä ole mihinkään.
Tänään musta kuitenkin on. Nostan pääni pystyyn enkä välitä. Luistelen. Nautin vauhdista ja käden ojennuksesta. Nautin joka hetkestä. Rakastan.

En uskaltaudu vielä hyppäämään. Pelkään epäonnistuvani. Teen ensin askeleita ja liukuja. Ne sujuvat upeasti. Täydellisesti. Paremmin kuin koskaan. Nautin muiden luistelijoiden epäuskoisista ilmeistä ja siitä, että tiedän näyttäväni hyvältä. Viimein kerään rohkeuteni ja otan kunnon vauhdin. Aijon hypätä. Käännyn taaksepäin, sirklaus, kolmonen, käännös. Yks. Kaks. Salkow. Tunnen kuinka hyppyni pyörii kaksi kierrosta ilmassa. Ja avaus. Tunnen kun teräni osuu jäähän. Alastuloni on täydellinen. Hymyilen. Kaikki katsovat ja molempien ex-valmentajieni leuat laahaavat maata. Nautin hetkestäni. Lähden ottamaan uutta vauhtia ja jännitän taas onnistumistani, vaikka jotenkin tiedänkin, etten voi epäonnistua tässä unessa. Kuitenkin aloitan helpoista hypyistä. Vauhdinoton tuloksekksi hyppään täydellisen kaksois ritin. Ja toisen. Saan osaksi pari halveksuvaa katsetta: kyllähän kaikki tohon pystyy. Olen kuitnekin jo liian innoissani. Nyt on minun vuoro loistaa. Lutsi-ritti-ritti, salkow-flppi. Hymyilen ja pilkaan muita. Nyt on mun vuoro.

Pian tajuan, että katsomo on tyhjä. Jäällä on vain pari vanhaa ystävää, jotka iloitsevat siitä, että tulin takaisin. Pari sellaista, jotka eivät koskaan epäilleet. Jotka ovat nyt iloisia, kun onnistuin. Heille hymyieln aidosti. Me halataan. He lähtevät pois, mutta minä jään. Jään luistelemaan. Tällä kertaa itselleni, en muille. Teen kaikkia niitä juttuja, mitä rakastan luitelussa. Olen onnellinen. Suljen silmäni.

Potkin peittoa pois päältäni ja avaan taas silmät. Nukun jäähallin ylimmällä penkillä. Siellä, missä unen alussa peittoni ja tyynyni olivat. Jää ja katsomo ovat tyhjänä.

Herään oikeasti.