(Olin unohtanut koko tämän blogin, mutta tämä uni on vain ihan pakko saada ylös.) Tämä on ehkä omituisin uni, jota olen nähnyt pitkään aikaan ja näin tämän tosiaan aika kauan aikaa sitten. En vain ole vieläkään päässyt yli koko unen vertauskuvallisuudesta ja mielenkiintoisuudesta.

--

Koko uni alkoi siitä, kun harhailin metsässä ettien mun kavereita, joka olivat kadonneet jollenkin sivupolulle. Huutelin niiden nimiä ja yritin saada jotain kontaktia niihin, kunnes yhtäkkiä astuin ulos metsästä valkoisen pilvihattaramössön keskelle ja mun edessä aukeni iso ja valoisa aukio, jonka keskellä loisti (kirjaimellisesti) kunnon satuprinsessalinna pilvien ympäröimänä. Linnaan johti polku, joka ylitti virtaavan joen pientä puista muumi-siltaa pitkin.

Linnassa tapasin ne kaverit, joita olin ollut ettimässä ja ne oli päättäneet jäädä tähän kauniiseen (vaaleansiniseen) linnaan vieraiksi, kun linnan "vahtimestari" (sellanen vanha munkkikaapuun pukeutunut ukko) ja se oli pyytänyt, että jos kaverit viettäisivät hänen kanssaan vähän aikaa.

Se linna oli tosi suuri ja upea ja me kaikki jaoimme yhden suuren makuuhuoneen, jossa jokaisella oli oma sänky ja omat lipastonlaatikot, mutta meitä oli kielletty koskemasta niihin lipastoihin sillä uhalla, että saisimme lähteä ja meille kävisi huonosti.

Asuttiin sitten siellä muutama viikko ja tutustuttiin tähän mysteeriseen munkkiin, joka alkoi päivä päivältä vaikuttaa epäilyttävämmältä, kunnes ihmisiä alkoi katoilemaan vähitellen. Alettiin yhden kaverini kanssa miettimään, että tässä on jotain oletettua hämärämpää koko touhussa ja ryhdyttiin ottamaan selvää asioista. Juteltiin aluksi munkin kanssa, mutta se oli kovin vähä sanainen, eikä tykännyt meidän uteliaisuudesta. Lopulta se sanoi, että me ei saada lähteä mihinkään vielä, että me ei olla valmiita.

Seuraavaksi tutkimuskohteena oli lipaston laatikot, joista sitten löydettiin jotain kiistatonta todistusaineistoa, että oltiin jossain "taivaassa", jossa ne punnitsivat ja arvioivat ollaanko me hyviä ihmisiä vai ei. Jaoin tämän tiedon kaverini kanssa ja me panikoitiin ja lähdettiin juoksemaan pois koko paikasta. Päästiin siihen muumi-sillalle asti, kunnes mä näin jotain vedessä ja hyppäsin alla virtaavaan jokeen.

Joessa mun ohi kulki kaikkia elämään liittyviä asioita, joista mun ois pitänyt poimia itelleni sopivin ja mukavin elämä (siis kylttejä, joissa saattoi lukea ”amerikkalainen”, ”valkoihoinen”, ”lahjakas laulaja”, ”vihattu”, ”lihava” etc.). Koko jutun jekku oli, ettei valitsija voinut tietää, mitä seuraavaksi tuli tai mitä vaihtoehtoja joki tarjosi, ja kun yksi vaihtoehto oli mennyt ohitse, ei voinut palata taakse päin ikään kuin hakemaan sitä takaisin, eikä jo valittua voinut muuttaa, vaan täyti tyytyä johonkin joko parempaan tai huonompaan vaihtoehtoon (gamble with your life!).

Sitten jos oisin onnistunut kokoamaan siitä mulle elämän, olisin syntynyt uudestaan sellasena, mitä olin valinnut, mutta onneksi mun kaveri, joka oli vielä sillalla, ehti vetämään mut pois sieltä ja sitten juostiin kauas siitä koko paikasta ja oltiinkin takaisin siinä metsässä, josta lähettiin. En tiedä, mitä lopuille kavereilleni kävi.

--

Että sellaista tällä kertaa.

Tässä unessa on jotain sillä tavalla outoa, että tämä ei liity mihinkään. Tämä on ikään kuin vain puhdasta mielikuvitusta. Tai sitten liian monen asian sekoitus, josta en saa selvää. Olen tässä sivustaseuraaja, joka sulautuu aika ajoin unen päähenkilöön.

Ehkä noin 17-vuotias poika kävelee rivakkaa vauhita tuttua käytävää pitkin. Hänellä on selvästi pää määrä, mutta en tiedä mikä se on. Tämä paikka on pojan koti, vaikka minulle se tuo enemmän mieleen Pajulahden urheiluopiston tai muuten vaan jonkun vapaa mielisemmän laitoksen. Tuon pojan perhe kuitenkin asuu täällä. Hän kävelee ulos vievistä ovista ja pysähtyy vajaa metrin korkuisen kukkaistutuboksin viereen. Puhuu jotain vanhemmalle miehelle, jonka tunnistan nuoren pojan isäksi.

Äkkiä heidän siinä keskustellessaan jostain säntää pukumies aseen kanssa. Tiedän, että he meinaavat ampua pojan isän, joka seisoo nyt pojan ja pukumiehen välissä. Pojan oikea kylki on suunnattuna ensimmäiseen pukumieheen päin, ja hän katsoo silmiin uutta apujaa, toisesta suunnasta tulevaa pukumiestä. Isä ei ole vielä huomannut tätä viimeisintä, vaan keskittyy enismmäiseen. Kukaan ei sano mitään. Jostain syystä poika kurvaa kukkaistutuksen toiselle puolelle ja lähtee juoksemaan.
Tässä vaiheessa minä sulaudun poikaan, tiedän, mitä hän ajattelee, ja tunnen, mitä hän tekee.
Pojalla on syynsä juosta. Poika olisi halunnut varoittaa ja auttaa isäänsä, mutta uskoi amujien jahtaavan häntä, eikä isäänsä.

Pojan eteen tulee lyhyet rappuset. Hetkeäkään epäröimättä poika heittää ukemilla (melkein kuin kuperkeikka, mutta sellainen judoliike) rappuset noeasti alas. Se tuntuu hassulta, mutta se on nopeaa ja kätevää. Havaitse tämän tavan loistavaksi. Poika heittää seuraavatkin rappuset alas samalla tyylillä. Ja seuraavat. Ja seuraavat, kunnes alas pääsee tasaiselle nurmikolle. Poika vilkaisee nopeasti ylös ja pukumiehet katselevat molemmat alas kukkaistutusten luota. Poika jatkaa juoksuaan vasemmalla kulkevan maantien yli sumuun.

Sumun takaa paljastuu uusi tie. Tai pikemminkin kuja. Kuja on täynnä vanhalta näyttäviä puisia taloja. Poika tuntee kujan ennestään. Minä olen jossain vaiheessa taas eronnut poijasta, enkä näe tämän ajatuksia enää. Poika tuntuu tuntevan tämän paikan hyvin. Hän juoksee suoraan yhden talon ...autotalliin? tai johonkin sellaiseen. Pystähtyy ja lyyhistyy seinää vasten. Ottaa henkeä ja sulkee silmänsä. Kastelen poikaa kummissani.

Pian kuvaan astuu vanha mies. Hän kumartuu pojan ylle nostaa tämän pystyyn. Kantaa pojan sisälle ja tuo tälle jotian kuumaa juotavaa. En muista tarkkaan, mutta he puhuvat jotain siitä, kuinka poika on erilainen ja että tämä vahna mies on pojan oikea isä. Siitä, kuika harvat näkevät tämän kujan. Myöhemmin minulle valkenee, ettei poika tiedä itsekään, mikä hänessä on niin erikoista, ja että kaikki tämän sumun takan olleen paikan asukkaat ovat "hyviä". Saan myös tietää/tajuan, että kujalta näkee sinne, mistä poika tuli, mutta ei toisinpäin. Pojan oikea koti onkin tämä Kuja.

Poika päättää lähteä Kujalta takaisin siihen maailmaan, jonka hän tuntee paremmin. Hän hyvästelee kaikki Kujalla asuvat ihmiset ja on jo lähdössä. Jotain kuitnekin tapahtuu (en oikeen muist mitä, mutta joku ei vastannut johonkin kysymykseen oikein tjn.) Yhtäkkiä Kujan ypärillä on seinät ja joku ääni vaatii oikeaa vastausta. En muista tarkkaan mitä tapahtui, mutta seiniin alkoi tulla piikkejä, lattiasta alkoi nousta vettä, ja Poika pelkäsi. Hän pelkäsi niin kauan, kunnes tämä edellä mainittu vanhus käski hänen mennä Kujan päässä olevalle mäelle ja vastustamaan koko juttua. Poika teki niin ja jotenkin ihmeellisesti se joko oli tai siitä tuli supermies, joka pelasti koko Kujan ihmiset. Se lennätti ne pois Kujalta sinne, mistä tämä koko uni alko. Lopulta kaikki Kujalaiset oli "turvallisesti" tässä alkuperäsessä maailmassa ja moni siitä maailmasta tuli ihmettelemään ketä ne on ym. Tämä Poika (tai supermies, miten vaan) löysi oman erilaisuutensa, josta kenekään ei kuulunut tietää, mutta nyt kaikki tiesivät.

Tässä unessa oli vielä joku sellainen juttu, että kun Kujalaiset siirrettii tähän toiseen maailmaan, Kujalaisten hyvyys leivs myös sinne ja ne pukumiehet ei enää tahtonu tappaa Poikaa tai sen muka-isää.

*

Joo. Outoa. Ja tässä oli vielä kaiken lisäksi huono kuvaus/selitys.

Tämän unen alkua tai loppua en muista yhtään. Muistan vain tällaisen yhden "kohtauksen".

Herään omasta sängystäni. Huoneessani seisoo joku ja ikkuna on auki. Ikkunasta ei tule minkään laista ilmaa, mutta en kiinnitä siihen huomiota. Tuo joku mutisee itsekseen: "Hitto, että tämä on vaikeeta." Tunnistan mutisijan Mikoksi. Hän on tällainen täydellisyyden perikuva. Poika vailla virheitä. Kuuntelen hetken hänen puheitaan. Me kaksi emme ole oikeastaan kavereita, mutta Mikko on kahden kaverini tosi hyvä kaveri. Siis oikeasti. Ei tässä unessa. Itse asiassa tässä unessa me työskentelemme samassa paikassa. Tässä paikassa. Outo uni.

Joka tapauksessa tässä unessa Mikko katselee huoneeni ikkunasta ulos. Tässä unessa tiedän, että hän tekee sitä aina, kun hänen täytyy miettiä asioita tai vain päästä tuulettumaan. Olen uusi tässä työpaikassa. Liikahdan sängyssäni ja Mikko huomaa minut.

"Ai, sori. En muistanu, että tää huone annettiin sulle."

Mumuisen jotain vastaukseksi. Mikko kyllä tietää, kuka mä olen.

"Hassua. Tai siis. Kaikki on niin... ja silti."

Vaikka olenkin unen pöpperössä olen silti kiinnostunut Mikon sanoista. Ihan sama, mitä hän puhuu. Kuuntelisin silti. Tahdon tutustua Mikkoon. Hän puhuu vielä merityksettömiä asioita. Tai ei ehkä merkitysekttömiä, mutta käsittämöttämiä. Komistus nojaa nyt puoliavonaiseen oveen pitäen sopivassa suheessa lihaksikkailla käsillään siitä kiinni. Hänen päänsä ja mustat ponnarille vedetyt hiukset, oikeanlainen leuka ja tummat silmät ovat kaikki täydellisesstä asennossa, kun poijan pää on heitetty rennosti taakse päin.

"Äh. Mitä tätä sulle selittämään. Unohda kokonaan, että ees olin täällä."

Ja poika on poissa. Makaan sängyssäni ja nukahdan uudestaan.

Tämän unen taustana olisi hyvä tietää, että olen harrastanut taitoluistelua (yksinluistelua). Lopetin sen viime keväänä. Yhteensä tuli luisteltua 11 vuotta, eli käytännössä lähes koko elämä. En ollut koskaan mikään merkittävän hyvä luistelija.
*

Jäähalli

Vanha luisteluryhmäni verryttelee jäällä tutussa kotihallissa. Istun katsomossa. Kaipaan takaisin sinne. Jäälle. En ole luistellut puoleen vuoteen. Ikävöin sitä. Katson vanhoja ystäviäni jotka hyppivät ja pomppivat, kaatuvat ja yrittävät uudestaan. Valmentajia ei näy missään, mutta tiedän heidän olevan siellä. Istun viellä hetke ja katselen, kunnes lähden alas kahvioon. Kahviosta ei nää jäälle.

Kahviossa on kamala sählinki päällä. Joku näytös on alkamaasa. Koko paikka kuhisee erilailla luistleuun liittyviä ihmisiä. Pari pienempää luistelijaa kikattaa näytösmeikit naamassa vessasta ulos. Lähden takaisin katsomoon.

Katsomo on melkein tyhjä. Vain kaksi vanhaa entistä luistelijaa istuu näytöspuvuissaan katsomossa. He istuvat erillään. Toinen B- ja toinen C-katsomossa. Molemmat nojaavat polviinsa ajatuksiinsa uppoutuneina ja katsovat tyhjää jäätä. A-katsomon ylimmällä rivillä, siellä missä aluksi istuin, on peitto ja tyyny. Minun peitto ja tyyny. Palelen vähän. Kävelen rappuset ylös peiton luo ja kääriydyn siihen. Suljen silmäni hetkeksi.

Musiikki alkaa. Avaan silmät. Jää on täynnä ihmisiä ja kailla on päällä omat kilpailupukunsa. Erotan joukosta vanahan K1-ryhmäni. Katsomon väkikin on vaihtunut: hurraavat ja kannustavat väenpaljoudet täyttävät viimeisenkin penkin. Nousen ylös ja joku tarraa käteeni. Minut viedään pukukoppiin.

Joku tyrkkää minut itsumaan penkille ja alan automaattisesti sitoa luistemen nauhoja. Olen jotenkin saanut päälleni elämäni ensimmäisen kilpailupukini: keltaisen, jossa on sinisiä paljetteja. Se on täysin sopiva, vaikka olenkin seitsemän vuotta sitten viimeksi pitänyt sitä. Se joku, joka pysyy kasvottomana, käskee minua näyttämään niille mihin olen kykenevä. Ja tiedän, että hän puhuu valmentajista, jotka eivät koskaan uskoneet minuun. Nyökkään ja katson kuvaani pukuhuoneen peilistä. Siitä, joka me yhdessä hankittiin sinne vuosi sitten. Näytän hyvältä.

Seison jo kaukalon laidalla. Tämä kasvoton Joku kannustaa minua. Kertoo, ettei "niiden" olisi koskaan pitänyt aliarvioida mun taitoja. Astun jäälle. Se tuntuu samalta kuin aina ennenkin. Jotenkin olo on vaan varmempi: tiedän, että osaan. Katson katsomoa, joka ei huomaa saapumistani: onhan jäällä edelleen kaikki vanhat ryhmäläiseni esittelemässä taitojaan. Otan pari sirklausta. Vauhtini yltyy juuri sopivan kovaksi. Ihmiset katselevat ja tiedän heidän halveksuvan. Tiedän heidän ajattelevan, että en saisi olla siellä, että pilaan koko jutun. Valmentajieni etenkin. Katson heihin päin ja he kuiskivat. Katsovat minua ja kuiskivat. Tiedän, että he ajattelevat samaa kuin yleisökin: mitä toi täällä tekee? Eihän siitä ole mihinkään.
Tänään musta kuitenkin on. Nostan pääni pystyyn enkä välitä. Luistelen. Nautin vauhdista ja käden ojennuksesta. Nautin joka hetkestä. Rakastan.

En uskaltaudu vielä hyppäämään. Pelkään epäonnistuvani. Teen ensin askeleita ja liukuja. Ne sujuvat upeasti. Täydellisesti. Paremmin kuin koskaan. Nautin muiden luistelijoiden epäuskoisista ilmeistä ja siitä, että tiedän näyttäväni hyvältä. Viimein kerään rohkeuteni ja otan kunnon vauhdin. Aijon hypätä. Käännyn taaksepäin, sirklaus, kolmonen, käännös. Yks. Kaks. Salkow. Tunnen kuinka hyppyni pyörii kaksi kierrosta ilmassa. Ja avaus. Tunnen kun teräni osuu jäähän. Alastuloni on täydellinen. Hymyilen. Kaikki katsovat ja molempien ex-valmentajieni leuat laahaavat maata. Nautin hetkestäni. Lähden ottamaan uutta vauhtia ja jännitän taas onnistumistani, vaikka jotenkin tiedänkin, etten voi epäonnistua tässä unessa. Kuitenkin aloitan helpoista hypyistä. Vauhdinoton tuloksekksi hyppään täydellisen kaksois ritin. Ja toisen. Saan osaksi pari halveksuvaa katsetta: kyllähän kaikki tohon pystyy. Olen kuitnekin jo liian innoissani. Nyt on minun vuoro loistaa. Lutsi-ritti-ritti, salkow-flppi. Hymyilen ja pilkaan muita. Nyt on mun vuoro.

Pian tajuan, että katsomo on tyhjä. Jäällä on vain pari vanhaa ystävää, jotka iloitsevat siitä, että tulin takaisin. Pari sellaista, jotka eivät koskaan epäilleet. Jotka ovat nyt iloisia, kun onnistuin. Heille hymyieln aidosti. Me halataan. He lähtevät pois, mutta minä jään. Jään luistelemaan. Tällä kertaa itselleni, en muille. Teen kaikkia niitä juttuja, mitä rakastan luitelussa. Olen onnellinen. Suljen silmäni.

Potkin peittoa pois päältäni ja avaan taas silmät. Nukun jäähallin ylimmällä penkillä. Siellä, missä unen alussa peittoni ja tyynyni olivat. Jää ja katsomo ovat tyhjänä.

Herään oikeasti.

Ostoskeskus (joskus tämän sykysn aikana)

Seison keskellä tuttua ostoskeskusta. Se rakennettiin tähän lähelle muutama vuosi sitten. Olisiko ollu 2002. En muista. Seison kuitenkin keskiaukelalla ja tunnen koko ostoskeskuksen ja sen historian. Se ei kuitenkaan ole se sama, kuten ei unissa ylleensäkään. Ostoskeskusksen katolla on hotelli. Tai ostoskeskus on hotellin alakerrassa. Miten vain. Kävelen ympäri rakennusta. Siellä on paljon ihmisiä. Aina kun katseeni osuu jonkun kasvoihin, minä tunnen sen ihmisen. Koko paikka on täynnä minulle enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä.

Käveltyäni aikani, siirryyn hotellihuoneeseemme. Löydän samasta pienestä huoneesta minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Katselen hetken ympärilleni: kaikki eivät ole siellä. Oma perheeni ei ole siellä. Huoneessa on ainostaan läheisiä ystäviäni. Tilaa on vähän ja paikka käy ahtaaksi. En meinaa mahtua sisälle. Pääsen ihmisjoukon keskelle ja kaikki hymyílevät minulle. Rakastavat minua. Minulla vaan ei ole hyvä olla. Tilaa on liian vähän. Ahdistaa. Tiedän, etten voi lähteä. Minä loukkaisin näitä ihmisä liikaa. Niitä kaikkia, jotka minusta välittävät. Kaikki katsovat toisiaan ja hymyilevät. Toisinaan hymy kääntyy irvistykseksi, kun joku koittaa liikuttaa kättään, jonka joutuu repimään irti väenpaljoudesta. Huoneessa on hiljaista. Kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Kaikki tietävät jo kaiken.

Täysin yllättäen ostoskeskus alkaa täristä. Sanomatta sanaakaan ihmiset rynnivät ulos hotellihuoneesta. Alas portaita ja ulos koko paikasta. Vain minä jään ihmiset tuuppimana ja tönimänä. Seisomaan huoneeseen. Kai pari ihmistä koitti vetää minua mukanaan uloskin. Mieleni on täysin sumea. Hetken seistyäni keskellä tyhjää huonetta otan pari askelta ovelle päin. Kävelen ulos. Ihmiset juoksevat ja huutavat ympärilläni. Olen täysin rauhallinen. Kävelen alas rappusia. Koko paikka on sortumassa. Vasta kun pääsen takaisin ostoskeskukseen, ymmrrän tilanteen: minunhän pitäisi juosta pois täältä. Joku tönäisee kylkeäni ohimennen. Kompuroin ja kaadun. Makaan maassa hetken, ravistan päätäni, nousen ylös ja lähden juoksemaan laisisille ulko-oville päin. En pääse sinne koskaan. Törmään johonkuhun, joka osoittautuu äidikseni. Hän näyttää pelokkaalta. Hän halaa minua ja sanoo vievänsä minut ulos, että kaikki muut ovat jo siellä. Irrottaudun äidin otteesta. Tiedän, etteivät kaikki ole vielä ulkona. Kerron sen hänelle. Vieressäni oleva pylväs sortuu ja äiti suojelee minua siltä. Kerron hänelle, että täytyy mennä. Täytyy mennä hakemaan ne, jotka vielä ovat hotellissa. Ohjaan äidin ulos ja lähden juoksemaan takaisin hotelliin. Seinistä ja katosta irtoilee rakennusmateriaalia. Juoksen ensimmäisestä vastaan tulevasta ovesta sisään. En siksi, että se oli ensimmäinen, vaan siksi, että se tuntui oikealta. Löydän huoneesta tuttuja. Pari sellaista ihmistä, jotka ovat samalla luokalla kanssani. En ole tuntenut heitä kuin ehkä kuukauden. He katsovat minua ja sanovat, ettei minun olisi pitänyt tulla. Sanovat, etteivät he ehdi enää ulos. Enkä ehdi enään minäkään. He menevetä suojaan. Ja tekevät omaan suojaansa tilaa myös minulle. Otan tilan vastaan ja jäämme odottamaan.

Viimein ostoskeskus&hotelli sortuu. Ja minä herään.