Ostoskeskus (joskus tämän sykysn aikana)

Seison keskellä tuttua ostoskeskusta. Se rakennettiin tähän lähelle muutama vuosi sitten. Olisiko ollu 2002. En muista. Seison kuitenkin keskiaukelalla ja tunnen koko ostoskeskuksen ja sen historian. Se ei kuitenkaan ole se sama, kuten ei unissa ylleensäkään. Ostoskeskusksen katolla on hotelli. Tai ostoskeskus on hotellin alakerrassa. Miten vain. Kävelen ympäri rakennusta. Siellä on paljon ihmisiä. Aina kun katseeni osuu jonkun kasvoihin, minä tunnen sen ihmisen. Koko paikka on täynnä minulle enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä.

Käveltyäni aikani, siirryyn hotellihuoneeseemme. Löydän samasta pienestä huoneesta minulle rakkaita ja tärkeitä ihmisiä. Katselen hetken ympärilleni: kaikki eivät ole siellä. Oma perheeni ei ole siellä. Huoneessa on ainostaan läheisiä ystäviäni. Tilaa on vähän ja paikka käy ahtaaksi. En meinaa mahtua sisälle. Pääsen ihmisjoukon keskelle ja kaikki hymyílevät minulle. Rakastavat minua. Minulla vaan ei ole hyvä olla. Tilaa on liian vähän. Ahdistaa. Tiedän, etten voi lähteä. Minä loukkaisin näitä ihmisä liikaa. Niitä kaikkia, jotka minusta välittävät. Kaikki katsovat toisiaan ja hymyilevät. Toisinaan hymy kääntyy irvistykseksi, kun joku koittaa liikuttaa kättään, jonka joutuu repimään irti väenpaljoudesta. Huoneessa on hiljaista. Kenelläkään ei ole mitään sanottavaa. Kaikki tietävät jo kaiken.

Täysin yllättäen ostoskeskus alkaa täristä. Sanomatta sanaakaan ihmiset rynnivät ulos hotellihuoneesta. Alas portaita ja ulos koko paikasta. Vain minä jään ihmiset tuuppimana ja tönimänä. Seisomaan huoneeseen. Kai pari ihmistä koitti vetää minua mukanaan uloskin. Mieleni on täysin sumea. Hetken seistyäni keskellä tyhjää huonetta otan pari askelta ovelle päin. Kävelen ulos. Ihmiset juoksevat ja huutavat ympärilläni. Olen täysin rauhallinen. Kävelen alas rappusia. Koko paikka on sortumassa. Vasta kun pääsen takaisin ostoskeskukseen, ymmrrän tilanteen: minunhän pitäisi juosta pois täältä. Joku tönäisee kylkeäni ohimennen. Kompuroin ja kaadun. Makaan maassa hetken, ravistan päätäni, nousen ylös ja lähden juoksemaan laisisille ulko-oville päin. En pääse sinne koskaan. Törmään johonkuhun, joka osoittautuu äidikseni. Hän näyttää pelokkaalta. Hän halaa minua ja sanoo vievänsä minut ulos, että kaikki muut ovat jo siellä. Irrottaudun äidin otteesta. Tiedän, etteivät kaikki ole vielä ulkona. Kerron sen hänelle. Vieressäni oleva pylväs sortuu ja äiti suojelee minua siltä. Kerron hänelle, että täytyy mennä. Täytyy mennä hakemaan ne, jotka vielä ovat hotellissa. Ohjaan äidin ulos ja lähden juoksemaan takaisin hotelliin. Seinistä ja katosta irtoilee rakennusmateriaalia. Juoksen ensimmäisestä vastaan tulevasta ovesta sisään. En siksi, että se oli ensimmäinen, vaan siksi, että se tuntui oikealta. Löydän huoneesta tuttuja. Pari sellaista ihmistä, jotka ovat samalla luokalla kanssani. En ole tuntenut heitä kuin ehkä kuukauden. He katsovat minua ja sanovat, ettei minun olisi pitänyt tulla. Sanovat, etteivät he ehdi enää ulos. Enkä ehdi enään minäkään. He menevetä suojaan. Ja tekevät omaan suojaansa tilaa myös minulle. Otan tilan vastaan ja jäämme odottamaan.

Viimein ostoskeskus&hotelli sortuu. Ja minä herään.