Tämän unen alkua tai loppua en muista yhtään. Muistan vain tällaisen yhden "kohtauksen".

Herään omasta sängystäni. Huoneessani seisoo joku ja ikkuna on auki. Ikkunasta ei tule minkään laista ilmaa, mutta en kiinnitä siihen huomiota. Tuo joku mutisee itsekseen: "Hitto, että tämä on vaikeeta." Tunnistan mutisijan Mikoksi. Hän on tällainen täydellisyyden perikuva. Poika vailla virheitä. Kuuntelen hetken hänen puheitaan. Me kaksi emme ole oikeastaan kavereita, mutta Mikko on kahden kaverini tosi hyvä kaveri. Siis oikeasti. Ei tässä unessa. Itse asiassa tässä unessa me työskentelemme samassa paikassa. Tässä paikassa. Outo uni.

Joka tapauksessa tässä unessa Mikko katselee huoneeni ikkunasta ulos. Tässä unessa tiedän, että hän tekee sitä aina, kun hänen täytyy miettiä asioita tai vain päästä tuulettumaan. Olen uusi tässä työpaikassa. Liikahdan sängyssäni ja Mikko huomaa minut.

"Ai, sori. En muistanu, että tää huone annettiin sulle."

Mumuisen jotain vastaukseksi. Mikko kyllä tietää, kuka mä olen.

"Hassua. Tai siis. Kaikki on niin... ja silti."

Vaikka olenkin unen pöpperössä olen silti kiinnostunut Mikon sanoista. Ihan sama, mitä hän puhuu. Kuuntelisin silti. Tahdon tutustua Mikkoon. Hän puhuu vielä merityksettömiä asioita. Tai ei ehkä merkitysekttömiä, mutta käsittämöttämiä. Komistus nojaa nyt puoliavonaiseen oveen pitäen sopivassa suheessa lihaksikkailla käsillään siitä kiinni. Hänen päänsä ja mustat ponnarille vedetyt hiukset, oikeanlainen leuka ja tummat silmät ovat kaikki täydellisesstä asennossa, kun poijan pää on heitetty rennosti taakse päin.

"Äh. Mitä tätä sulle selittämään. Unohda kokonaan, että ees olin täällä."

Ja poika on poissa. Makaan sängyssäni ja nukahdan uudestaan.